Suomi on tuhansien yhdistysten maa. Tämä on mahdollista siksi, että suomalaiset ovat valmiina käyttämään aikaansa ja myös rahaansa hyvän asian vuoksi. Jos jokaiselle toimihenkilölle pitäisi maksaa jokaisesta tekemästään työstä, yhdistysten jäsenmaksut olisivat pian pilvissä ja koko homma kaatuisi omaan mahdottomuuteensa. Mutta yhdistyksissä ei työskennellä rahasta vaan halusta olla mukana vaikuttamassa ja kehittämässä omaa harrastustaan tai muuta kiinnostuksen kohdetta.

Karjakaivon saaminen yhdistyksen tukikohdaksi on varmasti ollut lähtölaukauksena talkootoimikunnan synnylle. Aluksi oli talkoopäällikkö, joka organisoi kämpän kunnostukseen ja ylläpitoon liittyviä talkoita ja oli myös vastuussa jokaisista talkoista. Talkoiden määrä oli melkoinen yhdelle ihmiselle ja kun päällikkö vaihtui, otettiin mukaan isompi porukka, joka organisoi talkoita. Talkootoimikunta oli syntynyt.

Talkootoimikunta pohti ja pohtii yhä yhdessä lapinkävijöiden omia korjaus- ja ylläpitotarpeita. Karjakaivoa koskien talkoopäällikkö on yhteydessä Helsingin kaupungin vastuuhenkilöön ja he yhdessä suunnittelevat ja sopivat menettelytavat. Yhteistyö on sujunut hyvin. Kaupungin intressissä on tietysti, että kiinteistö pysyy hyvässä kunnossa. Mökit ovat vaativassa paikassa materiaalin kuljettamista ajatellen. Etelässä taitaa olla harvassa ne kiinteistöt, joiden pihaan ei ole tietä. Mutta lapinkävijöissä on aina ollut porukkaa, jota ei haittaa, että joutuu tai pääsee käyttämään lihasvoimaansa, että tavaraa saadaan kuljetettua paikasta A paikkaan B. On ihan mielenkiintoista (tai hullua) olla kantamassa monen kymmenen kilon kiuasta tai täysikokoisia filmivanerilevyjä tien päästä Karjakaivolle. Kuinka monta sataa tai tuhatta hernekeittopurkkia onkaan vuosien saatossa huilannut eri henkilöiden repuissa tai ahkioissa talkooporukan nälkää taltuttamaan. Yksin tehden moinen homma ei varmasti motivoisi, mutta yhdessä tekemisessä on jotain uskomatonta. Talkoohenki kasvaa kasvamistaan, kun vaativatkin asiat sujuvat yhdessä tehden sukkelaan. Omien käsien jälki tulee nopeasti näkyviin.

Ruokahalu kasvaa syödessä, niin sanotaan ja kun homma sujui hyvin Karjakaivolla ja innokasta porukkaa riitti, alettiin etsiä tekemistä kauempaakin. Ja Suomessa riittää tehtävää työtä etenkin kun siitä ei tarvitse maksaa. Eikä tarvitsekaan. Kaikki yhdistyksen ulkopuolelle tehtävä työ on valittu niin, että se hyödyttää mahdollisimman paljon retkeilijöitä, eli myös meitä itseämme. Jotainhan sitä ihmisten on tehtävä vapaa-aikanaan ja mukavaa, jos voimme toimia toisten hyväksi itse viihtyen ja nauttien, työtä tehden.

Kittilän Kukasjärvelle nousi ensin salvoskota ja nyttemmin omistamme 60-luvulla rakennetun majan ja saunan. Karjakaivon huollosta saatua tietotaitoa voidaan hyödyntää nyt myös omassa tukikohdassamme. Kun korjauksen tarvetta esiintyy, isännät aloittavat neuvottelut hallituksen kanssa, miten korjauksiin hankittaviin materiaaleihin riittää rahaa. Sitten suunnitellaan työn eteneminen etelässä, porukka kokoon ja töihin. Kun mennään talkoisiin pitkälle kotoa ja K-rauta ei ole kahden kilometrin päässä, on ennakkosuunnittelulla tärkeä rooli. Kun teemme talkoita yhteistyökumppaneille, on tärkeää, että on sovittu, mitä materiaaleja ja työkaluja tulee ”talon” puolesta ja mitä me tuomme mukanamme.

Talkootoimikunta siis tutkii, suunnittelee, ideoi, koordinoi ja ottaa vastuun. Mutta talkoot eivät toteudu vuodesta toiseen yksin Utin, Karinin, Allun, Eijan, Sakun, Pekan, Jukan tai Mirjan ansiosta. Kuten aiemmin todettu yksin tekeminen ei ole talkoiden se-juttu vaan, että tehdään isolla porukalla yhdessä. Ja siihen toki olemme tarvinneet kaikkia lapinkävijöitä. Vaikka Karjakaivon talkoissa ei käytäisikään, mutta Karjakaivoa käytetään, on talkootoiminnalle otollinen pohja.

Mirja Pirinen

(Kirjoitus Lapinkävijä-lehdessä N:o 99, 2/2005)